Ja vieläkö jaksatte; yläkerta

Aulassa on tilaa ja maisemaa!



Nousuvesi on tulossa

Pikkutypyn sänky odottaa nukkujaa

Yläkerran makuuhuone - varattu pienelle isolleveljelle

Portaikon yläpäässä olevasta ikkunasta pitkin rantaa

Ja vielä aulasta merelle laskuveden ollessa
matalimmillaan.  Siis noin lähelle vesi tulee.

 

Kiinnostaako - alakerrassa on tällaista

Olohuoneen ovelta näkyy heti Varanginvuono!



Ja ovelta toiseen suuntaan

Niin kirkasta (ja automaattivalotus), ettei vesi eroitu!
Uusi vuodesohva oli onnistunut ostos!

Keittiötä ja taas valotusvirhe

Keittiön ikkunastakin näkyy meri - vau! 

Miltä täällä oikein näyttää?

Ulko-ovelta etelään laskuveden aikaan

Huono omatunto on ollut seuranani tänäaäan, kun näin loistavana kevätpäivänä en ole selvinnyt pirtistä ulos.  Olkoonkin, että olen imuroinut ja luutunnut niin ala- kuin yläkerrankin ja tehnyt kaikkea muuta "yleishyödyllistä".
Heräsinkin jo seitsemältä auringonpaisteeseen (joo, herätykseen!) ja nousin keittämään kahvit.  Lueskelin lehtiä - mistä kerron varmaan myöhemmin lisää - ja nautin.  Tyhjä päivä.  Ei menoa minnekään.  Kaiken varalta laitoin Norjan kännykän kiinni, jotta mikään tai kukaan ei häiritsisi. (Ikäänkuin olisin kauhean buukattu!) Unni Lindellin kirja oli kesken. Olohuoneen sohvalla oli mukava köllötellä auringonpaisteessa ja lukea.  Kahvikuppi sohvapöydällä ja - keksiä...



Ulko-ovelta länteen

Päivä oli todella kaunis ja innostuin siivoilemaan.  Pesin pyykkiä ja varjon puolella olevia ikkunoitakin, ja olin tyytyväinen, kun liki kahteen viikkoon tuli päivä, ettei tarvitse kolata.  Lunta on enemmän kuin viime vuonna, muttei mitenkään mahdottomasti - ainakaan Suomen oloihin verrattuna. Otin kuviakin sieltä sun täältä, ja nytpähän saatte katsoa miltä täällä oikein näyttää.

Siis Vuoreijaan menevä tie menee tosi läheltä. Aura-auton äänen kuulen, mutta enpä juuri muuta. Joskus kuulen 5.30 Altasta tulevan lentokoneen, joka alkaa laskeutua juuri talon kohdalla.
Talon kaikki ikkunat - eteisen ja kylmäkomeron pikkuikkunoita lukuunottamatta - avautuvat pois tieltä eli itään, etelään vuonolle ja länteen kaupunkiin. Ja ikkunoista ei näe sisälle kuin naapuri idästä keittiöön. Tieltä ei näe (kun ei ole niitä ikkunoitakaan) ja länsipuolen suojaa autotalli. Rauhallinen, suojainen paikka, vaikka niin keskellä kaikkea kuitenkin.



Kuva google.mapista - ja näyttääpä pieneltä ja törpöltä!
Kuva vuodelta 2010, jolloin talo on rempattu.

 Ihan silkaa laiskuuttani olen pitänyt auton miltei kadun vieressä - helpompi länteä liikenteeseen ja vähemmän kolattavaa. Täällähän lunta saattaa tulla hetkessä todella kunnoitettava määrä ja ilma vaihtuu nopeasti.

Yläkerrasta kaupunkiin eli länteen, edessä autotallimme katto

Kaupungin keskustaan on kilometrin verran matkaa.

Tervetuloa peremmälle!

 

 

Aurinkoinen perjantai

olohuoneen ikkunasta aamulla 7 jälkeen, kun Hurtigruten on tulossa kaupunkiin

 

Koetan ryhdistäytyä kirjoittamaan.  Moni on patistellut ja kieltämättä tämä on ihan kätevä tapa kertoa kuulumisia ja näyttää maisemia Jäämeren rannalta.  Ja samalla voi printata, jos raskii, itselle päiväkirjaksi, jollei luota sen säilyvän netissä.

Vuodenvaihde oli niin hektinen, että tuntuu ikäänkuin nyt ei tapahtuisi yhtään mitään.

Päivä on jatkunut huimasti ja päivä on tänään 11h 35 min pidempi kuin kaamoksen aikana eli noin kaksi kuukautta sitten. Ja ensi viikolla on kevätpäiväntasaus, joka tarkoittaa sitä, että me täällä ylhäällä ajamme etelän ohi valoisuudessa. Kuukauden kuluttua ei juurikaan tule pimeä.

Viimeiset liki kaksi viikkoa on satanut lunta aina tuon tuostakin.  Ei tiukkaa, raskasta lunta - onneksi - vaan kevyttä höttyrälunta, pakkaslunta.  Mutta lunta kuitenkin.  Eli kolaamista on riittänyt joka päivälle.  Vasen koipi ei erityisemmin pidä kolaamisesta - mutta se ei kyllä pidä mistään muustakaan! - joten vähän tylyä.

Muutoin elämä on jälleen vakiintunut.  Työpaikka koettelee kielitaitoa välillä, mutta selvitty on. Hallinto- ja talousarviotermit kääntyvät vähän kömpelösti, mutta ymmärrän mistä puhutaan - ja sehän on jo puoli voittoa. Pidän työstäni ja välillä oikein nautin norjalaisen tavasta keksiä aiheita kakunostoon ja pikkujuhlintaan.  Miltei mikä tahansa on hyvä syy.

Mutta päivä alkaa olla täysi ja siirryn kotimaailmaan.  Löysin Unni Lindellin kirjat, ja kahlaan niitä nyt läpi, osin norjaksi ja osin suomeksi.

 

"Kuinkas sitten kävikään?"

olohuoneen ikkunasta helmikuun alussa

                              
Miltei kaksi kuukautta on kulunut enkä ole osannut asettua bloggailemaan.  On tapahtunut niin paljon.  Tekisi mieli oikeastaan sanoa, että on tapahtunut ihan liian paljon. En jaksa pysyä kaikessa mukana.

Uusi virka vuoden alusta - yllätys, yllätys. Muutto kaupunkiin aivan merenrantaan pieneen omakotitaloon. Pikkutypyn kouluasiat eivät sujuneet toivotusti  (lähinnä se norjanopetus tökki edelleenkin) - ja sen seurauksena päädyimme aika yllättäenkin ratkaisuun, että pikkutypy lähtee kotiin, siis Suomeen, kouluun.  
Katsomme asiaa uudelleen hieman myöhemmin, jos siltä tuntuu.

Minä jäin viikko sitten ihmeissäni istumaan uudelle sohvalle ja miettimään, että mitä minä teen täällä yksin. Mies lohdutti, että tulevat kohta ja että katsotaan nyt. Elämä jatkuu. Vakinainen, mukava ja kaikin puolin mielenkiintoinen virka täällä houkuttaa... Ja aina olen unelmoinut asuvani Jäämeren rannassa.


Mutta lasten koulunkäynti on vakava juttu. Jos he aikovat päästä jatko-opintoihin Suomessa niin äidinkielen ja ruotsin opetuksesta on huolehdittava.  Ja liian moni on sanonut, että Norjan peruskoulutodistuksella ei tahdo päästä Suomesa mihinkään, ei ainakaan lukioon. Se on liian iso riski! Nuorinkin aikoo mennä lukioon ja jatkoon, ja sitä mahdollisuutta ei Norja kyllä pilaa!

Ja oli miten oli, jos koulunkäynti ylipäänsä menee liian raskaaksi ja vaikeaksi, ja on mahdollista lähettää lapsi kotiin, niin lapsesta on huolehdittava.  Se on etusijalla, vaikka itsellä kuinka sydän verta vuotaisi.
Minä en voi lähteä juuri nyt,  mutta onneksi toinen jalka on Suomessa; koti ja kaikki tavarat ja mies. Ja - ennen kaikkea - onneksi on mahdollista lähettää lapsi kotiin ja tietää, että kaikki hoituu ja arki sujuu. Lapsi on tallessa ja turvassa. Nyt pendelöin ja katsotaan...

Oudoltahan tämä tuntuu, mutta katsotaan nyt.  Olen sanonut niin itselleni kuin perheelle ja muillekin suomalaisille, että muistetaan, että me emme ole turvapaikan hakijoita.  Meillä on kotimaa ja koti, mihin palata, vaikkakaan Suomen työmarkkinat eivät juuri houkuta.
Meillä on kuitenkin vaihtoehto.  Ja se on hirveän iso asia, kun ajattelen ikkunasta näkyvää vastaanottokeskusta ja sen asukkaita. Heillä ei ole vallinnanvaraa.

Uusi vuosi ja uusi blogi

Uusi vuosi on alkamassa ja mielestäni on uuden blogin aika - edellisen blogin kuvatila oli loppumassa ja työkuviotkin muuttuivat, mikä vaikuttaa asioihin.
Mutta voi olla, että kuluu aikaa ennenkuin pääsen vauhtiin - jos ylipäänsä pääsen.  Nyt on mielessä niin paljon asioita, jotka on saatava järjestykseen.

Muutto edessä ja huonekalujen hankita.  Mitä tuoda Suomesta ja mitä ostaa - ja ennen kaikkea mitä ilman voi ihan hyvin olla ja elää... Työpaikan vaihdos vuodenvaihteessa tuo oman lisänsä ja hallintokielen oppiminen norjaksi vienee aikaa ja energiaa. Mutta selvittävä on siitäkin.
Suomen reissu kohta edessä : hammaslääkäri, kampaaja, auton katsastus ja vastaava.  Ja oman jännityksensä tuo seikka, etten vielä tiedä kuinka pian on sukellettava autokauppaan...

Mutta kaikki ajallaan. Asia kerrallaan.