"Kuinkas sitten kävikään?"

olohuoneen ikkunasta helmikuun alussa

                              
Miltei kaksi kuukautta on kulunut enkä ole osannut asettua bloggailemaan.  On tapahtunut niin paljon.  Tekisi mieli oikeastaan sanoa, että on tapahtunut ihan liian paljon. En jaksa pysyä kaikessa mukana.

Uusi virka vuoden alusta - yllätys, yllätys. Muutto kaupunkiin aivan merenrantaan pieneen omakotitaloon. Pikkutypyn kouluasiat eivät sujuneet toivotusti  (lähinnä se norjanopetus tökki edelleenkin) - ja sen seurauksena päädyimme aika yllättäenkin ratkaisuun, että pikkutypy lähtee kotiin, siis Suomeen, kouluun.  
Katsomme asiaa uudelleen hieman myöhemmin, jos siltä tuntuu.

Minä jäin viikko sitten ihmeissäni istumaan uudelle sohvalle ja miettimään, että mitä minä teen täällä yksin. Mies lohdutti, että tulevat kohta ja että katsotaan nyt. Elämä jatkuu. Vakinainen, mukava ja kaikin puolin mielenkiintoinen virka täällä houkuttaa... Ja aina olen unelmoinut asuvani Jäämeren rannassa.


Mutta lasten koulunkäynti on vakava juttu. Jos he aikovat päästä jatko-opintoihin Suomessa niin äidinkielen ja ruotsin opetuksesta on huolehdittava.  Ja liian moni on sanonut, että Norjan peruskoulutodistuksella ei tahdo päästä Suomesa mihinkään, ei ainakaan lukioon. Se on liian iso riski! Nuorinkin aikoo mennä lukioon ja jatkoon, ja sitä mahdollisuutta ei Norja kyllä pilaa!

Ja oli miten oli, jos koulunkäynti ylipäänsä menee liian raskaaksi ja vaikeaksi, ja on mahdollista lähettää lapsi kotiin, niin lapsesta on huolehdittava.  Se on etusijalla, vaikka itsellä kuinka sydän verta vuotaisi.
Minä en voi lähteä juuri nyt,  mutta onneksi toinen jalka on Suomessa; koti ja kaikki tavarat ja mies. Ja - ennen kaikkea - onneksi on mahdollista lähettää lapsi kotiin ja tietää, että kaikki hoituu ja arki sujuu. Lapsi on tallessa ja turvassa. Nyt pendelöin ja katsotaan...

Oudoltahan tämä tuntuu, mutta katsotaan nyt.  Olen sanonut niin itselleni kuin perheelle ja muillekin suomalaisille, että muistetaan, että me emme ole turvapaikan hakijoita.  Meillä on kotimaa ja koti, mihin palata, vaikkakaan Suomen työmarkkinat eivät juuri houkuta.
Meillä on kuitenkin vaihtoehto.  Ja se on hirveän iso asia, kun ajattelen ikkunasta näkyvää vastaanottokeskusta ja sen asukkaita. Heillä ei ole vallinnanvaraa.