Uuden vuoden aloitusmiettitä

Vaikka tämäkin kuva on Vesisaaresta, olen edelleen Suomessa ja kotona.  Isot lapset ovat jo lähteneet kotoa;  isotypy Jyväskylään ja isopoika Kemiin. Talo hiljeni huomattavasti, vaikka meitä onkin vielä jäljellä enemmistö + suloinen Lenni-koira.

Lasten kotoa lähteminen on niin haikeaa, vaikka he edelleen tulevatkin jouluksi ja pääsiäiseksi kotiin. (Hyvä luoja, eikö ne aina tulekaan?!?)  Ja vaikka en olekaan itkijänainen, niin ankeaksi ja haikeaksi se mielen vetää.  Kuitenkin tiedän, että meidän äitien - ja vanhempien ylipäänsäkin -  on tehtävä itsensä tietyllä tavalla "tarpeettomiksi" lapsilleen. Silloin kaikki on  kunnossa. Elämään kuuluu, että lapet ovat meillä lainassa, ja heidän kuuluu lähteä. Yksi aikakausi on vain päättymässä...

Olen tavattoman kiitollinen lapsista, jokaisesta neljästä, ja kaikesta mitä he ovat elämääni tuoneet. Usein tulee mieleen se vanha saunalaulu, että "jospahan säästyis äidin lapset kylmältä maailmassa". Kyllä ne varmaan joutuvat tavalliseen kylmään varautumaan elämässään, mutta ettei mitään todella raskasta ja ylitsepääsemätöntä tapahtuisi...

Puhumme usein lapsistamme erään työkaverini kanssa. Hän, harras roomalaiskatolinen, on joutunut jättämään sukunsa Orjarannikolle ja "menettänyt" lapsensa Osloon, ja hän sanoo usein rukoilevansa myös minun lasteni puolesta. Se tuntuu niin lohdulliselta, vaikka en kirkollisista välitäkään.

Tekisi mieleni toivottaa siunattua uutta vuotta kaikille!